Tukholman maraton 2019

Hejsan

jospa herättäisin blogin kirjoittamisen taas henkiin.... tuli kysymys, että päivitätkö juoksun blogiin tai faceen niin tässä mietin päivän, että miksipä en....  ja nyt tässä ollaan ja ajattelin kertoa mitä tuli tehtyä lauantaina 1.6.2019 :)

Ensin pieni pohjustus viime vuodesta:

Viime kesänä lomamatkalla Tahkolla mietin kun kuuntelin Juoksijan sielu- äänikirjaa, olisiko musta juoksemaan maraton.... siitä koutsille laitoin viikkoraportissa kysymystä ja sain vastauksen että kyllä, mutta se vaatii työtä vuodeksi eteenpäin. Päätettiin sitten tavata lomien jälkeen ja keskusteltiin asiasta. Ilja kysyi oletko valmis tekemään kaikki treenit niinkuin "käsketään" lupasin ja niin teimme kättä päälle, maratonia kohti mutta missä juoksisin sen...no tietenkin Tukholmassa muita vaihtoehtoja ei edes ollut. Niin lähti yhteinen projekti ja se huipentui viime viikonloppuna.

Perjantai 31.5

Aamulla 5.20 oli kyyti tulossa hakemaan, lähdimme Jukan ja Hannamarin kanssa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Aamuherätys ei ollut vaikea, teenhän sitä pääsääntöisesti jokapäivä. Mutta matka ei ollutkaan Pälkäneelle vaan aivan jonnekin muualle.

Koneessa istuessa katselin pilviä ja mietin minne olen itseni laittanut. Sitten mietin, että nyt nautitaan lennosta ja mukavasta tulevasta päivästä Tukholmassa. Nautitaan hyvästä seurasta, ruuasta ja kauniista aurinkoisesta päivästä.

Ensi töikseen mentiin Arlandasta hotellille ja iloksemme saatiin huoneet käyttöömme heti. Pieni lepohetki ja sitten lähdimme kohti Expota noutamaan juoksunumerot. Samalla reissulla jäätiin kierteleen vanhaan kaupunkiin ja käytiin syömässä pizzat, pasta ei enään uponnut kyllä tankkauksen jäljiltä.

Oli todella rentouttava ja mukava päivä ja sitten iltapäivästä vielä saimme ihanat ystävämme kahville meidän kanssa

Reijo ja Milja 

Sitten illalla ajoissa nukkumaan, että jaksaa lauantaina lähteä kirmasemaan pikku juoksulenkin Tukholman kaduilla.

Nukuin todella hyvin, pitkät unet jota ihmettelen itsekin tässä vielä. Oli kyllä todella hyvä idea mennä lentäen ja nukkua hotellissa yö. Aamiaisella ei kauheesti ruoka maittanut, normi aamiainen...leipää ja kahvia.

Sitten saikin vielä täristä hotellihuoneessa kun alkoi jännitys kasvamaan....juoksuvaatteet kun sain päälle niin olin jo ihan hermona....en haluu lähtee juokseen.... tai noh haluan tietty mutta en mä oikeesti.... en selvii siitä... ja lennolle ei keritä kun mulla menee niin kauan... tälläistä oli se hetki ennen lähtöä.

Sitten kun pääsimme stadiolle katsomaan maalia niin jotenkin se levollisuus laskeutui ja tuntui niin hyvältä olla siellä.

Viimeisiä juomia ennen starttipaikalle lähtöä....fiilis näyttäs olevan hyvä molemmilla :)

Kello 12.00

Lähdimme lähtöalueelle, mielessäni oli etsiä sieltä juoksijoiden joukosta koutsi mutta ajattelin sen olevan mahdoton tehtävä mutta ilokseni pitkä mies näkyikin edessä ja pääsin jutteleen viime hetken kuulumiset. Ilja muistutti monta kertaa : Minna oma juoksu.... ei muiden perään vaan oma juoksu.  Niin lähtö tapahtui klo 12.10 ja kävellen aloitettiin yhdessä koutsin kanssa. Hän uskoi että se menee hyvin, hyvässä kunnossa ja hyvin treenattu, ei Minna mitään hätää. Oma juoksu ja maaliin päästään. Näillä sanoilla mut saateltiin elämäni ekalla maratonille.

Ensimmäiset 3-4 kilometriä juoksin sykkeillä 130... välillä karkas mutta palas takas.... sitten sainkin mennä sykkeillä max 150  seuraavat 4-32 kilometriä. Lähdin ilman kuulokkeita liikkeelle ja ruotsalaiset osaa sen kannustuksen ja musaa soi siellä ja täällä etten edes kaivannut omaa soittolistaa. Ekat 10 kilsaa juostu ja annoin Petterille mun kuulokkeet niin ei tarvinnut niistä huolehtia. Oli kivaa kun oli tuttuja kadun varressa hurraamassa...

Juoksu tuntui helpolta... joka juomapisteellä join kupin vettä (se on mulle jo uutta ja ihmeellistä koska ne jotka mut tuntee en juo ) mutta päätin tehdä ohjeiden mukaan koska 42,2 kilsaa niin en voi sooloilla itse kun ei kokemusta.

20 kilsan kohdalla jäi jo matkasta vyöreppu... ja kuninkaan linnan kulmilla oli pakko käydä bajamajassa...ei ollut ruuhkaa niin se meni nopeesti. 

Seurasin kellosta koko ajan sykkeitä ja ne pyöri siinä sallituissa rajoissa... ja mietin että miten voi tuntua näin helpolta. Sitten siellä lenkillä oli ihana kohtaaminen....tuli naishenkilö viereen ja kysyi olenko mindejuoksee... juu olen. Hän seuraa mua instassa....voi huippua nähdä ja saada kasvot ihan livenä... Kiitos Mia seurasta hetken matkaa :)

Söin matkalla 3 pätkää banaania ja yhden suolakurkun.... muuta en tarvinnut. Energiat riitti hyvin ja tuntui koko ajan sellaiselta turhan helpolta 

KUNNES  37 kilometrin jälkeen alkoi reisissä ja pohkeissa se tunne että niitä polttaa..... joka askel oli kipua... mutta ajatus oli liike on lääke...ei saa pysähtyä....kävele jos et voi juosta mutta älä pysähdy.

Kilometrit 37-40 kilsaa oli taistelua...kävely...juoksu...kävely....juoksu ja jokaisella askelmalla tuntui että mun jalat ei toimi ja niitä polttaa. Keskityin ajatukseen, sattuu muillakin...mä kestän tän ja minä pääsen maaliin. Mietin Varpua joka on juossut räntäsateessa pitkistä mun kanssa.... mietin muitakin ystäviä jotka tiesi mun olevan juoksemassa....se antaa kummasti voimaa kun keskittyy johonkin muuhuin kipuun.

Kun 40 kilsan merkkipaalu ohitettu niin päätin juosta vaikka henki menis...seurasin kellosta että jos en kauheesti enään kävele niin mä saatan saada alitettua sen 5 tuntia. Siis aikaahan en tavoitellut lähdössä...mitali  oli se jonka takia juoksen. Ajalla ei ekassa oo kuulemma väliä. Noh joo kyllä se siinä vaiheessa tuntui että on väliä kun tajuaa... mä ehkä pystyn siihen. 

Juoksin sen mitä pystyin ja kun stadionille kaarruttiin niin mistä ihmeestä sitä vielä sai pienen extra buustin,  kun katse kiinnitettynä rataan ja jalat sai uutta virtaa ja sain kuin sainkin loppukirin aikaseksi ja aika maalissa 4:58:25.... MÄ TEIN SEN!!!

Itkuhan se tuli kun nojasin jalkoihin.... näin Petterin kuvaamassa ja itkin aivan niin että kroppa tärisi... en ees tiedä mitä itkin...tuskin surusta kuitenkaan. Mutta se tunne olen maratoonari ja tätä varten olen harjoitellut säässä kuin säässä kiltisti kaikki treenit niin että koutsi vois olla ylpee.

Ja olihan se ylpee.....oon mäkin ylpee. Jos jotain itsestäni tällä matkalla oppinut niin sen, osaan arvostaa itseäni ja olla itsestäni ylpeä. Koskee niin työ kuin vapaa-ajalla...oon oppinut sanomaan että Minna sä oot hyvä.... ja se on paljon tytöltä joka on aina ajatellut ettei musta oo mihinkään :) 

Ja ei jäänyt ekaksi ja viimeiseksi maratoniksi.... ens viikolla jatkuu treenit seuraavaa kohti....

<3 Minde